Jätteestä raaka-aineeksi

Tämän sivun teksti on kopioitu Suomen Keräystuote Oy:n historiikista ”Paperisielut”, jonka kirjoittaja on Kati Toivanen.

Paperia on kaikkialla, nykyajan digitalisaatiosta huolimatta. Keksijä Thomas A. Edisonin mukaan paperi on ollut yksi ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä. Sitä tarvittiin kirjapainotaidon keksimiseen ja kehittymiseen, mitä puolestaan tarvittiin tiedon ja kulttuurin välittämiseen, siis sivistykseen ja modernisaatioon. Paperin tuotanto, tarve ja kulutus ovat alusta alkaen siten olleet vahvasti liitoksissa yhteiskunnan kulttuuriseen, poliittiseen ja taloudelliseen kehitykseen. Tekniikan kehitys tehosti tuotantoa, jolle oli kasvavien hallintokoneistojen, kauppayhteyksien ja tiedonjanon myötä jatkuva kysyntä, mutta samalla raaka-ainepula paheni. Se sai esimerkiksi 1850-luvulla The Times -lehden tarjoamaan suurta palkkiota sille, joka keksisi paperinvalmistukselle raaka-aineen, joka korvaisi lumpun. Paperi kun valmistettiin ensin käsityönä ja 1800-luvun ensimmäiseltä puoliskolta lähtien paperikoneiden avulla pellavan ja puuvillan kuiduista saadusta lumppumassasta. Likimain ainoita apukeinoja raaka-ainepulaan olivat jatkuva sääntelypolitiikka ja ankarat vientikiellot keskiajalta pitkälle 1800-luvun loppuun saakka.

Myös Ruotsissa ja Suomessa kaikki kuninkaan alamaiset oli jo vuonna 1738 määrätty asetuksen voimin tarkoin keräämään talteen ja asianmukaisesti säilyttämään pellava- ja villarievut sekä jo käytetty paperi, jotta etenkin lumput voitaisiin toimittaa paperiruukkien käyttöön. Kerätyistä jätepapereista ja lumpuista myös maksettiin, mutta hinta oli sen verran kehno, että talonpojat mieluummin polttivat lumppunsa, ja jätepaperia ei tavalliselle kansalaiselle juuri kertynyt kerättäväksi asti. Ensimmäinen asetus ei siten toiminut.

Aina oli myös pyritty kehittämään lumpulle korvaajaa, kaisloista eri puulajeihin ja asbestista sahajauhoihin. Vihdoin, vimmaisen etsintä- ja kehitystyön tuloksena, löydettiin puu paperinvalmistuksen raaka-ainepulan pelastajaksi 1870-luvulta alkaen. Metsistä ja siten myös syrjäisistä pohjoisen Euroopan reuna-alueiden maista tuli sitä kautta vähitellen tiiviimpi osa teollisen maailman kehitystä.9

Kiertotalous, kierrätys ja kestävä kehitys ovat jo jonkin aikaa olleet kaikkien huulilla. Sodat ja muut kriisiajat, kuten syvät lamakaudet tai vastaavasti vahvat nousukaudet, ovat aina pakottaneet ihmiset turvautumaan uusiin innovaatioihin. Kuinka tehdä vanhasta uutta tai rikkinäisestä ehjää, kuinka saada vähästä enemmän? Kierrätys ei ole aina ollut muodikasta, vaan välttämättömyys. Nyt se on molempia, hieman eri syistä tosin. Euroopan unionin kaskadi-periaatteen mukaisesti raaka-aineet ja niistä tehdyt tuotteet on pyrittävä käyttämään uudelleen ja eri tarkoituksiin mahdollisimman moneen kertaan, ennen kuin ne päätyvät kaatopaikalle, jos ylipäänsä enää päätyvät. Kaatopaikkoja suljetaan määrätietoisesti. Tarkoitus on monin paikoin päästä eroon jätteestä kokonaan. On vain raaka-aineita ja uusioraakaaineita, joista osa päätyy energiakäyttöön.

Edellä kirjoitetun valossa keräyspaperi, aiemmalta nimitykseltään jätepaperi, saa varsin erilaisen ja huomattavasti positiivisemman kaiun kuin mitä sillä on sanana toisinaan ollut. Jätepaperia ryhdyttiin hyödyntämään teollisuudessa laajemmin Saksassa jo 1870-luvulla, sitten Englannissa ja Yhdysvalloissa. Paperin raaka-aineena sen osuus pysyi pienenä, ja useimmiten jätepaperi poltettiin. Ensimmäinen maailmansota nosti jäteaineet arvoon arvaamattomaan. Muun muassa Saksassa kamppailtiin suursodan jälkeen mittavissa talousvaikeuksissa, ja siellä jätepaperin osuus paperin valmistuksessa kasvoi 1930-luvulle tultaessa jo neljännekseen. Jätepaperista muodostui 1930-luvun loppuun mennessä myös kansainvälinen kauppatavara.

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan raaka-ainepula vaivasi Suomessakin monia teollisuudenaloja, ja romun, lumpun ja jätepaperin kysyntä kasvoi. Kun 1800-luvulla loppuun kuluneet tekstiilit olivat lopulta päätyneet lumpuiksi revittyinä paperinvalmistuksen elintärkeäksi raaka-aineeksi, 1940-luvulla sodan kourissa lumpusta valmistettiin muun muassa huopia armeijan tarpeisiin. Romu puolestaan kelpasi aseteollisuuden tarpeisiin. Jotkut olivat kuitenkin sitä mieltä, että yli jäänyttä materiaalia, myös alati määrällisesti kasvavaa jätepaperia, tulisi hyödyntää vielä huomattavasti enemmän.10

Sotien välillä Enso-Gutzeitin ja Serlachiuksen pahvi- ja kartonkitehtaat olivat merkittävimpiä jätepaperin käyttäjiä, pienistä määristä huolimatta. Jätepaperi ei silti juurikaan näkynyt Suomessa suuren paperiteollisuuden julkisuuskuvassa toisen maailmansodan jälkeisinäkään vuosikymmeninä. Jälleenrakennusvuosien arvonnostosta oli jo aikaa, eivätkä tehtaat mainostaneet käyttävänsä jätepaperia. Kyseessä oli paperiteollisuuden tuottama tuote, joka muuttui käytön jälkeen jäteaineeksi. Se haluttiin vain hoitaa alta pois. Enso-Gutzeitin (nyk. Stora Enso) Pankakosken tehdas Pohjois-Karjalassa oli pitkään suurin yksittäinen keräyspaperin (kotikeräyspaperin ja ruskean pahvin) käyttäjä, ennen kuin Kaipolaan rakennettiin uusi siistauslaitos 1980-luvun lopussa. Pankakosken historiassa ei puhuttu jätepaperista mitään ennen 1970-lukua. Eräissä tehtaan juhlissa 1980-luvulla oli mukana Paperinkeräys Oy:n edustajana johtaja Pentti Roitto. Juhlissa ei kuitenkaan mainittu keräyspaperia sanallakaan, vaikka sen osuus tehtaan käyttämästä raaka-aineesta oli hyvin lyhyessä ajassa 1990-luvulle tultaessa noussut 80 prosenttiin, noin 80 000–90 000 tonniin vuodessa. Asia jäi katkeraksi muistoksi Paperinkeräykselle, joka toimitti tehtaalle raaka-aineen.11

Metsäteollisuus joutui jo 1960-luvulta alkaen puolustautumaan ympäristöaktivistien väitteitä vastaan. Siltä vaadittiin muun muassa teollisuudessa syntyvien sivutuotteiden hyväksikäyttöä osana raaka-aineiden säästämistä.12 Ympäristökysymykset koskettivat myös paperiteollisuutta. Jätepaperi sai osansa arvostelusta, sillä 1970-luvulla kaupunkien jätteistä arviolta 70 % muodostui jätepaperista. Sen entistä tarkempaa keräystä teollisuuden raaka-aineeksi suositeltiin ja vaadittiin. Imagonkohotus oli tarpeen. Jäte-etuliitteelläkin oli selvästi negatiivinen kaiku. Ei ollut kyse vain Suomea koskevasta ongelmasta eikä ainoastaan saasteen torjunnasta. Waste paper sai myös kansainvälisesti valtavasti huomiota. Yhdysvaltain OECD-suurlähettiläs Joseph A. Greenwald näki jätepaperin laajemman hyödyntämisen merkittävänä keinona metsävarojen suojeluun, sillä Yhdysvalloissa jokainen käytetty jätepaperitonni vastasi 17: ää puuta. Alalla alettiin itse tarmokkaasti puhua uusin termein, ja Suomessa uudeksi termiksi vakiintui vähitellen Paperinkeräys Oy:n jo 1970-luvun alussa käyttöön ottama keräyspaperi.13

1980-luvulle tultaessa ja ympäristöajattelun yhä vahvistuessa asenne keräyspaperia kohtaan vaihtui radikaalisti myös sitä käyttävän teollisuuden parissa. Tiheään asutussa ja runsaasti kuluttavassa Keski-Euroopassa syntyi paljon keräyspaperia, ja sitä myös kierrätettiin runsaasti. Suomalaiset metsäyhtiöt satsasivat sinne omia tuotantolaitoksiaan. Pohjoismaiset paperinvalmistajat olivat tosin pitkään suhtautuneet keräyspaperiin hieman halveksuen, kenties siitäkin syystä, että siitä valmistetut tuotteet eivät täyttäneet ensikuituun tottuneiden paperi-insinöörien korkeita laatuvaatimuksia. Kierrätyksen merkityksen kasvaessa keräyspaperia haluttiin kuitenkin suorastaan korostaa. Vientiosastoille tuli kova tarve osoittaa, että Suomessakin käytetään kierrätettyä raaka-ainetta.14

Keräyspaperin talteenotto oli noussut ensimmäistä kertaa yli 200 000 tonniin vuodessa 1980-luvun taitteen aikoihin, 1990-luvun taitteessa ylitettiin 400 000 tonnia ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana ylitettiin 800 000 tonnia. 2010-luvulla on jääty näistä ennätyksistä alemmas, noin 500–600 000 tonniin.

Keräyspaperin osuus paperitehtaiden käyttämästä raakaaineesta oli 1980-luvulla noin 5 %, ja Metsäteollisuus ry:n mukaan se on suunnilleen sama edelleen. Luku voi tuntua melko olemattomalta, varsinkin jos verrataan Eurooppaan, jossa vastaava luku on noin 50 %. Pieni luku voidaan suhteuttaa paitsi paperiteollisuuden tuotantoon, myös olosuhteisiin. Viisikin prosenttia on paljon, jos paperi- ja kartonkiteollisuuden yhteistuotanto on yli 10 miljoonaa tonnia vuodessa, kuten tällä hetkellä.

Kokonaisuutena muutama prosentti on kuitenkin alhainen. Vaikka keräysaste on korkea, keräyspaperia syntyy ja voidaan kerätä rajallinen määrä reilun 5 miljoonan ihmisen maassa. Myös paperiteollisuuden rakenne vaikuttaa. Hienopaperien ja korkeampien paperilaatujen valmistuksessa ei voi käyttää keräyspaperia. Suomessa paperiteollisuus käyttääkin huomattavasti enemmän neitseellistä kuitua. Suurin osa paperiteollisuuden tuotannosta menee vientiin, ja tätä kautta neitseellinen kuitu päätyy paperinkeräyskiertoon Suomen ulkopuolelle.15

Keräyspaperin kohdalla kysymys ei olekaan ollut kansantaloutta mullistavasta liiketoiminnasta, mutta se on silti ollut satojen yrittäjien elinkeino. Toisaalta jotkin tehtaat ovat eri tilanteissa tuoneet esiin huolensa kotimaisen keräyspaperin riittävyydestä, sillä se on yksi niiden tärkeitä, jopa pääasiallisimpia raaka-aineita. Vuosien varrella yksi kiistakapula alan osapuolten välillä oli ulkomailta tuodun16 keräyspaperin ja kotimaisen keräyspaperin suhde.

Euroopan laajuisesti keräyspaperi on nykyään miljoonabisnes. 2010-luvun puolimaissa on käyty tiukkaa keskustelua esimerkiksi siitä, onko keräyspaperi jäte vai tuote, ja jos se on tuote, mistä lähtien. End of Waste -nimisen prosessin myötä Euroopan komission tavoite oli saada muutettua keräyspaperi tietystä prosessin kohdasta eteenpäin tuotteeksi.

Tässä paperiteollisuus ja paperinkerääjät ovat olleet tiukasti vastakkain. Euroopan paperiteollisuuden etujärjestö CEPIn17 lähtökohta on ollut, että keräyspaperi on kierrätetty (recycled), kun se on tehtaan pulpperissa. Euroopan komissio puolestaan katsoi, että keräyspaperista tulee tuote jo silloin, kun se paalataan keräysliikkeen toimesta, eli kun se on käynyt läpi laitoskäsittelyn ja täyttää eurooppalaisen keräyspaperistandardin vaatimukset.

Teollisuuden pelkona on ollut, että liian varhainen tuotteeksi muuttuminen helpottaisi arvokkaan raaka-aineen vientiä Kiinaan, tai muualle Euroopan ulkopuolelle, liian vähäisessä valvonnassa. Entä jos se tuottaisi vastaavasti raaka-ainepulan eurooppalaisille tehtaille, kuten UPM:lle ja Stora Ensolle, jotka käyttävät tietyissä tuotteissaan paljon keräyskuitua? ”Tuotteen” vienti kun on löysemmin säädeltyä kuin ”jätteen”. Teollisuus halusi pitää mahdollisimman paljon keräyspaperia Euroopassa, ja myös työpaikkojen puolesta pelättiin. Euroopan Keräyspaperiyhdistys ERPA:n puheenjohtajana vuosina 2008–2015 toiminut Merja Helander on julkisuudessa kritisoinut teollisuuden kantaa kauppapoliittisena asenteena. Hänen mukaansa teollisuudella on ollut tarve hallita raaka-ainevirtaa, mutta se on tehnyt sen väärin perustein. Paperinkerääjille muutos olisi positiivinen ja avaisi lisää mahdollisuuksia sekä tuottaisi parempien investointien kautta teollisuudelle puhtaampaa raaka-ainetta.

Lopulta komissio kärsi kuitenkin arvovaltatappion, kun parlamentti hylkäsi sen esityksen keräyspaperin muuttamisesta tuotteeksi.18

Viitteet:

9. Pakkanen & Leikola: Tervaa, lautaa ja paperia. Suomen metsien käytön historiaa (2011), mm. s. 216–217, 225 & 404; Markku Kuisma 2006, s. 308–324 ja eri kohdin. Puun käyttö ei kuitenkaan tapahtunut kertarysäyksellä, ja lumppua tarvittiin vielä pitkään uuden raaka-aineen kuidun sitojana. Apuun tulivat kemialliset menetel-mät puumassan valmistamiseen.

10. Kati Toivanen: Kiertotalouden ytimessä. Suomen Uusioraaka-aineliitto 1950–2016 (2017), s. 6–10 ja eri kohdin; Pakkanen & Leikola 2011, s. 404–405.

11. Heikki Melajärven haastattelu 10.1.2018; Pakkanen & Leikola 2011, s. 406; Jorma Ahvenainen: Enso-Gutzeit Oy 1872–1992. Osa II, vuodet 1924–1992 (1992) s. 648–649.

12. Niklas Jensen-Eriksen: Läpimurto. Metsäteollisuus kasvun, integraation ja kylmän sodan Euroopassa 1950–1973 (2007), s. 300–302.

13. Toivanen 2017, s. 30–32, 39.

14. Heikki Melajärven haastattelu 10.1.2018; Niklas Jensen-Eriksen: Metsäteollisuus, markkinat ja valtio 1973–1995, teoksessa Kriisi ja Kumous. Metsäteollisuus ja maailman talouden murros 1973–2008 (2008), s. 187–188; Pakkanen & Leikola 2011, s. 406.

15. https://www.metsateollisuus.fi/tilastot/massa-ja-paperiteollisuus/; https://www.metsateollisuus.fi/edunvalvonta/ymparisto-ja-vastuullisuus/kiertotalous/kierratyskuitu-arvokas-raaka-aine/ luettu 17.5.2018; Kyösti Pöyryn haastattelu 17.5.2018; Merja Helanderin tiedonanto 2018; Toivanen 2017, taulukot eri kohdin.

16. Keräyspaperin tuonti ei ole koskaan ollut erityisen kannattava vaihtoehto kotimaiselle keräyspaperille, sillä kuljetus on kallista. Myöskään tuontipaperin laatu, puhtaus ja kuitusisältö eivät ole kelvanneet suomalaisille tehtaille, sillä ne ovat alusta alkaen tottuneet korkealaatuiseen kotimaiseen kuituun. Useaan kertaan kierrätetystä keskieurooppalaisesta keräyspaperista ei saa riittävän lujaa kartonkia tai paperia. Sen sijaan suomalainen kuitu on viennin myötä jo pitkään ollut osa Keski-Euroopassa talteen otettuja keräyspaperimääriä ja siten toiminut vahvikkeena sen paperin ja kartongin valmistuksessa.

17. Järjestöllä on ollut suomalainen puheenjohtaja peräti kolmesti, Siltala 2018, s. 393.

18. Osapuolten keskustelua mm. HS 6.11.2013, HS 16.11.2013. ERPA:n Helanderin mukaan kummallista oli se, että vihreät vastusti keräyspaperin muuttamista jät-teestä tuotteeksi, kts. mm. Satu Hassi HS:ssa 9.11.2013.